24.4.2021 :: Päiväkirjamerkintä, kirjoittaja Ara :: Takatalvinen maasto

Ruunikko tamma kurkotteli karsinan ovesta uteliaana. 

"Sori Kikka, ei oo vielä ruoka-aika", totesin tunkeilevalle tammalle, joka seurasi herkeämättä jokaista liikettäni viilettäessäni pitkin tallikäytävää. Sehän ei neitokaisen menoa haitannut. Ilme kuitenkin muuttui sen nähdessä minun raahaavan karsinalle varusteita ja harjapakkia. Ei siinä, Kikka viihtyi kyllä töissäkin, mutta yleensä se oli tottunut että karsinaan tultiin syömään ja ulkona mentiin hoidettavaksi. Suomen kevät takatalvineen oli kuitenkin onnistunut tänäkin vuonna yllättämään talliyrittäjän, joka oli jo ehtinyt luottaa siihen ettei lumitöitä tarvitsisi hetkeen olla tekemässä. Niinpä pihalla oli lähinnä tamppautuneita polkuja hevosten tarhoille, mutta hoitopaikan lapioimiseen ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa. 

​

Harjasin tamman pikaisesti. Yleensä Kikan pystyi harjaamaan vaikka vapaana, mutta nyt hevonen oli hiukan levottomalla tuulella, joten koitin pitää hössötyshetken lyhyehkönä. Koska kenttä oli myös lumen peitossa, ajattelin että voisimme käydä Kikan kanssa hiukan rentoutumassa maastossa, jos se vähän rauhoittaisi tammaakin. Päätin vielä viime tipassa jättää satulan kotiin ja jäin karsinalle arpomaan, ottaisinko kuitenkin kaiken varalta hätäjarruksi maastoon kuolaimelliset suitset. Kikka oli kyllä herkkä suustaan, ja toimi hyvin, ellei paremminkin ilman kuolainta. Ehkä me pärjättäisiin nytkin ilman. 

​

Lumi osasi lopettaa tupruttamisensa juuri täydellisellä ajoituksella. Ehdimme nimittäin Kikan kanssa juuri sopivasti ulos, ja minä sen selkään niin, että olimme molemmat jo kastuneet pyryssä, sitten sade yllättäen loppuikin. Onneksi Kikka ei ollut mikään hienohelma, niitäkin tallissa kyllä riitti, jotka eivät missään nimessä olisi suostuneet tällaisen koettelemuksen jälkeen lähtemään yhtään minnekään. Kikka vain mennä taapersi menemään  joustavin askelin pihatietä pitkin. 

​

Suurin osa maastoreiteistä kulkee niin, että joudumme ylittämään pienehkön autotien päästäksemme parhaille maisemille. Kikka ei liiemmin välitä autoista, joten kiitin onneani että pääsimme tutulle metsäpolulle ilman, että hevosista piittaamattomat autoilijat olivat tööttäilemässä ja kaasuttelemassa, varsinkin kun oli ilman satulaa liikenteessä. Nyt ympärillämme oli vain hiljaisuus. Kikka hengitti rauhallisesti ja aiemmin ilmennyt levottomuus ei osoittanut nyt pienintäkään merkkiä itsestään. Polulla ei ole ollut muita kulkijoita hetkeen. Lumipinta oli täysin koskematon, edes rusakot eivät olleet käyneet ottamassa spurtteja pitkin poikin tietä. 

​

Polun varrella olisi ollut useampikin hyvä paikka ottaa kunnon laukkapätkiä, mutta takatalvikelit olivat aina mielestäni hiukan arvelluttavia. Entä jos lumen alla kuitenkin olisi yllättäen jäätä? Olin välillä ehkä turhankin varovainen, mutta pidin hevosistani sen verran, että pyrin mieluummin liikaan varovaisuuteen. Kikka hiukan odotteli, milloin antaisin sille luvan lähteä tutulla laukkasuoralla, mutta ihme kyllä ei juuri nikotellut vaikka pidättelinkin sitä. Ehkä sitä voisi käyttää vielä maneesilla jossa se saisi juoksennella mielensä mukaan, niin saisi hiukan liikuntaa. Ajatuksen myötä päätin oikaista hiukan reitiltä kotia kohti. Hiukan kauempana tallilta sijaitseva maneesi osuisi näin suoraan matkan varrelle. 

​