22.4.2021 :: Päiväkiramerkintä, kirjoittaja Ara :: Irtojuoksutusta

Äijä käyskenteli tarhassaan tyytyväisen oloisena. Välillä se pälyili ympärilleen, luoden pitkiä silmäyksiä tarhanaapurin suuntaan, joka nautiskeli pitkästä harjaussessiosta pienen heinäkasan ja tallityöntekijän kansa. Komea ori olisi kovin mieluusti itsekin saanut oman osansa huomiosta, mutta edes pienet, odottavat hirnahdukset ja pörähdykset eivät tuoneet tälle omaa palvelijaa, saati heiniä. Katselin hevosen touhuja tallin ovelta. Välillä se koitti nyhtää kevään ensimmäisiä ruohotupsuja aidan raosta, ja jatkoi sitten levotonta kävelyä ympäri tarhaansa. 

​

Nappasin pienen kourallisen heinää käteen ja riimunnarun toiseen. Heinät jäivät tallin edessä olevalle hoitopaikalle, mikä ei jäänyt Äijältä huomaamatta. Lähestyessäni orin tarhaa se katseli minua odottavaisesti korvat hörössä ja kuopi kuraista tarhanpohjaa kärsimättömänä. Tervehdin hevosta vaimeasti ja kehuin sen komeaa ulkonäköä samalla kun napsautin riimunnarun kiinni. Viereisessä tarhassa hengaava työntekijämme Emmi vilkaisi minua ihmetellen, mutta jatkoi sitten hoidokkinsa puunaamista. Lähdin viemään yli-innokasta Äijää kohti hoitopaikkaa. Ori oli sen verran kiinnostunut heinistään, että oli jo vähällä jyrätä pienen taluttajansa ylitse. Muutaman muistutuksen ja pysähdyksen jälkeen hevonen onneksi muisti ihmisten olemassaolon ja malttoi rauhassa kävellä hoitopaikalle. 

​

Harjasin Äijää kaikessa rauhassa sen nautiskellessa heinistään. Se söi sen verran kiivasta vauhtia, että vaikutti jo melkein siltä ettei se olisi eläessään saanut ruokaa. Hoitopaikan ympäristö peittyi nopeasti irtoavan karvan sekaan. Karvatupsut muodostivat ikäänkuin kukkasia maahan. Aikani hevosta harjattuani päätin lopulta luovuttaa. Karva oli ehtymätön luonnonvara. Kun viimeisetkin heinänkorret oli imuroitu, lähdimme kohti kenttää, jossa luojan kiitos ei ollut ketään. Tykkäsin itse käsitellä hevosia maastakäsin, mutta ratsukoiden seassa ehdoton suosikkini irtojuoksutus oli aina hasardia. 

​

Äijä sai kävellä aluksi omaan tahtiinsa. Hiukan se ihmetteli vapauden tunnetta, tai ehkä se ei ollut sisäistänyt koko asiaa, sillä villien laukkaspurttien sijasta se tepasteli ympäriinsä hiukan varoen, kuin odottaen että joku pysäyttäisi sen. Virittelin kentän keskelle tolppia pystyyn, että saisin tilaa rajattua hiukan pienemmäksi. Äijä seuraili touhujani tarkkaavaisena, pysyen riittävän turvaetäisyyden päässä. Kun olin viimein saanut vielä epämääräisen naruviritelmäni valmiiksi niin, että kenttä oli rajattu kahtia hiukan huterien väliaikaistolppien varassa, pääsimme aloittamaan.

​

Irtojuoksutus oli jo tuttua juttua Äijälle. Sen tultua Mesilään olimme ensimmäiset pari viikkoa keskittyneet vain siihen, ennen kuin edes yritin kivuta sen selkään. Siihen aikaan Äijä oli vielä nuori ori, jonka ratsukoulutus oli puolitiessä. Ajan kanssa siitä oli kuoriutunut upea, laadukasliikkeinen ratsu, jonka kanssa oli ilo tehdä töitä. Heti nähdessään minut pitkä riimunnaru toisessa kädessäni, se tiesi jo mitä tulisi tapahtumaan. Tottuneesti se lähti kävelemään kentän reunoja pitkin, samalla kun keskellä seurasin sen liikettä tarkkaavaisesti. Äijä ei ollut kovin rentoutuneen oloinen, vaan vaikutti hiukan hätäiseltä. 

​

Hetken kävelyn jälkeen aloin kannustaa oria raville. Maiskutin hiukan, ja sen enempää kannustusta se ei vaatinut. Hiukan päätään viskoen se lähti raville, ja pisti kyllä heti parastaan. Hevosen askellajeja oppii katsomaan aivan uudella silmällä maastakäsin. Orin ravi oli upeaa, jospa vielä joskus siltä saisi ratsainkin pyydettyä samanlaista liikettä. Jotta hevonen saisi päästellä virtoja kunnolla, pyysin siltä melko pian perään laukkaan. Taaskaan ei tarvinnut kahdesti kysellä, vaan Äijä spurttasi liikkeelle muutaman ilopukin saattelemana. Usein pyrin melko hallittuun liikkeeseen irtojuoksutuksessa, mutta muutaman päivän kevyemmällä liikutuksella ollut Äijä sai nyt purkaa energiaansa vapaasti laukkaamalla tasan sitä vauhtia, kuin halusi. 

​

Kävimme kaikki askellajit läpi molempiin suuntiin. Vauhdikkaiden laukkapätkien jälkeen Äijä alkoi lopulta vaikuttaa rennommalta. Pyysin sitä hiljentämään käyntiin rauhoittelemalla omaa hengitystäni ja hidastamalla liikettäni. Äijäkin vaikutti tyytyväiseltä vauhdin hiljentymisestä, ja alkoi kävellä rennosti ja rauhallisesti paljon leppoisamman oloisena kuin aloittaessamme. Hetken loppukäyntien jälkeen päivän työt olikin tehty, ja Äijä pääsi takaisin tarhaan. Aiemmin vaivanneesta levottomuudesta ei ollut enää tietoakaan.

​